Let her go

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen ollut eroäiti nyt talvesta asti. Ja vaikka tapani kasvattaa F:ää ei olekaan tuona aikana muuttunut, se on jopa ehkä vielä vähän enemmän kirkastunut, on minun täytynyt muuttaa asennettani suhtautua lapsen ja äidin väliseen siteeseen.

Eroon asti elimme ydinperheessä. Ja koska työni ei ole koskaan ollut reissutyötä ja työpäivänikin inhimillisiä, tarkoitti ydinperhe-elämä myös sitä, että olin F:n kanssa lähestulkoon joka päivä.

Jokapäiväinen yhdessäolo ei rajoittunut vain niihin hetkiin, kun olimme fyysesti tyttäreni kanssa yhdessä, vaan myös niihin hetkiin, kun olin poissa. Vaikka tiesin F:n ja tämän isän pärjäävän kahdestaan, tuli minulle usein omilla menoillani tunne, että pitäisi olla huolissaan F:n voinnista. Tai ainakin kysyä, kuinka kotona menee.

Kun sitten ero alkoi piirtyä viime vuonna mielessä, muistan itkeneeni monena iltana juurikin sitä, mitä F:n ja minun siteelleni tapahtuisi. Muistan, kuinka kauhuskenaarioni oli se, että F heräisi yöllä huutelemaan minua, mutta olisinkin toisaalla yötä. Se mielikuva riipaisi syvältä.

Heti eron jälkeenkin minun oli vaikea olla yksin kotona. (Itse asiassa kirjoitin tästä silloin postauksenkin jemmaan, mutta en koskaan julkaissut sitä, koska tekstistä tuli niin synkkä). Mietin, kuinka F voi ja itselläni oli koko ajan vailinainen olo olla yksin. Kuukausien saatossa aloin kuitenkin nauttia omasta ajasta. Ja ennen kaikkea luottaa siihen, että lapsi pärjäisi ilman minuakin! Vaiko? – Minä pärjäisin ilman häntä.

Tuntuu, että olen nykyään paljon fiksumpi vanhempi kuin ennen eroa. En koe syyllisyyttä niin monesta asiasta ja ymmärrän myös paremmin sen, että jossain vaiheessa – toivottavasti vasta 15 vuoden päästä – tytär on päästettävä omilleen. Luottamus häntä kohtaan on myös kasvanut : En ihan koko ajan varoittele kaikista vaaroista ja yritän jopa tuuppia häntä pieniin itsenäisiin tekoihin.

Ensi lukuvuodesta tuleekin monella tapaa merkittävä, samaa itsenäistymisteemaa jatkava. Vuoden päästä alkaa nimittäin koulu, ja sitä ennen sekä äidin, että tyttären on opeteltava siihen, että ihan kaikkeen ei enää vanhempaa voi ottaa mukaan.

-Karoliina-

 

Heinäkuinen kotikeskiviikko

Kategoriat: arki, perhe, perhe-elämä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Onpa ollut mukava päivä tänään. F tuli kotiin aamusta. Iloisena, hikisenä ja niin söpönä, että tekee koko ajan mieli pussailla häntä. On pesty pyykkiä, kuunneltu musiikkia, laulettu, puhuttu, leikitty, potkulautailtu, käyty kirjastossa, kokattu, nähty ystävää ja vietetty aivan tavallista päivää meidän tyttöjen kesken. Nyt illalla vielä rauhoituttaan katsomaan leffaa ja syömään poppareita. F saa tänä yönä nukkua vieressäkin.

Kun katselin F:ää päivällä tuossa lattialla kokoamassa Lego Friendsejä, tuli aivan valtava rakkauden tunne. Alkoi ihan itkettää. Miten mahtavaa on nähdä, että oma lapsi voi hyvin. On hassu, ruskettunut ja kiinnostunut ympärillä olevista ihmisistä ja asioista : ”Miten ”silta” liittyy rakkauteen?” (Kuunnellessa Anna Puuta), ”Millainen ihminen on kiittämätön?” ”Mä en pidä pappikohtauksista häissä.” ”Voiko ei olla joskus joo?”

-Karoliina-

 

Visioita loppukesään

Kategoriat: Yleinen

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tiedättekö mistä aina huomaan, että kesäloma on ollut virkistävä? No siitä, että heinäkuun lopulla mieli ja kännykän muistio alkavat täyttyä innokkaista ideoista : ”Kokkaa Safkaa-kirja läpi. Opettele joka viikko yksi uusi kasvisruoka. Hommaa salikortti. Tee jotain uutta hiuksille.Tutustu kansalaisopiston kurssitarjontaan. Vie vaatteita kirppikselle.”

Tottahan se on, että ihan kaikki idealistiset tavoitteet ei toteudu, mutta loppukesän innokas palo kaikkeen kunnolliseen, järjestelmälliseen, uuteen ja inspiroivaan ovat olleet mun tapa elellä varmasti aina. Monille tämä tehokkuus iskee uuden vuoden aikaan, mulla loppukesästä ja syksyllä, jolloin aurinko, lämpö ja kesäenergia buustaavaat uuteen alkuun.

Joskus olen miettinyt, onko to do -listojen teossa ja näissä mun loppukesän visioissa mitään järkeä, jos kuitenkaan kaikki listalla olevat asiat ei toteudu. Tai en edes itse jaksa lopulta viedä niitä loppuun. Nyt kuitenkin, kun katson syksyjä taaksepäin tajuan, että ilman niitä listoja mun elämä olisi tällä hetkellä hyvin erilainen kuin vaikkapa viisi vuotta sitten.

Sitä paitsi : Isot ja pienet haaveet tekee elämästä ihanaa!

Kuka muu jo vähän odottaa, että kohta saa palata ruotuun?

-Karoliina-